Ikimuistoinen Kaldoaivi - Sevettijärveltä Pulmankijärvelle 31.8.-4.9.2020

Tänä syksynä pääsin toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani Kaldoaivin vaelluksesta. Erämaan karu ja villi luonto jättivät jäljen sydämeeni ja toivon, että pääsen vielä uudestaan nauttimaan Kaldoaivin aavasta ja avarasta maisemasta.

Matka ennen matkaa - etelästä pohjoiseen

Valitsin vaellukseni lähtöpisteeksi Sevettijärven. Vaeltaminen kohti pohjoista tuntuu itselleni luontevammalta. Jo pelkästään Sevettijärvelle pääseminen oli oma seikkailunsa. Ajoin omalla autollani etelästä ensin yöksi Rovaniemelle ja siitä Nuorgamin kautta Pulmankijärven parkkipaikalle, jonne jätin autoni. Olin sopinut etukäteen paikallisen taksiyrittäjän kanssa, että hän tulisi viemään minut rinkkani kanssa Sevettijärvelle. Alkuperäinen suunnitelmamme oli ajaa Norjan puolelta, joka on merkittävästi lyhyempi reittivaihtoehto (ja verotuksen vuoksi halvempi!), mutta maiden välinen raja sulkeutui koronaviruspandemian vuoksi muutama päivä ennen matkaani. Suomen puolelta matkaa Pulmankijärveltä Sevettijärvelle on reilu kolme tuntia.

Klo 19 aikaan saavuimme Sevettijärvelle ja kuski jätti minut Kolttasaamelaisten perinnetalon pihaan (Sevettijärventie 9041). Oloni oli kahden päivän matkustamisen jälkeen uupunut, mutta samaan aikaan jännitys alkavasta vaelluksesta tuntui vatsanpohjassa. Keräsin tavarani ja suuntasin opaskyltin osoittamaan suuntaan kohti erämaata. Suunnitelmani oli vaeltaa muutama kilometri ja etsiä telttapaikka hyvissä ajoin ennen pimeää. 

Reitin alussa oransseja merkkejä oli huomattavan tiheään, eksyminen oli täysin mahdotonta. Ilta-aurinko valaisi metsää vielä hyvin eikä telttapaikan etsimiselle tuntunutkaan olevan kiirettä. Kävelin noin kolmen kilometrin matkan Ailijärven rantaa pitkin hiekkatielle asti. Ylitin hiekkatien ja päätin pystyttää telttani Katriinajärven kauniiseen rantaan moottorikelkkareitin kohdalle. Kävin vielä ennen hämärää mielenrauhani vuoksi varmistamassa mistä kohtaa hiekkatietä reitti seuraavana päivänä jatkuu. 

Ensimmäinen yö Katriinajärven rannalla 

1. vaelluspäivä - Sevettijärveltä Huikkimajoelle 26 km 

Mönkijäura Sundee-järven kohdalla

Ensimmäinen yöni teltassa oli odotetusti levoton. Jokainen metsän ääni ja rasahdus säpsähdytti ja sai sydämen hakkaamaan, kunnes vihdoin aamuyöllä vaivuin katkonaiseen uneen. Aamulla uni olisi maistunut, mutta nousin hyvissä ajoin ja lähdin liikkeelle klo 7.30 jälkeen. Aamu oli kolea ja kostea, mutta väsymys kaikkosi nopeasti innostuksen tieltä; vihdoinkin vaellus pääsisi alkamaan! 

Kiersin Sundee - järven länsipuolelta kulkevaa mönkijäuraa pitkin. Ura yhtyy takaisin vaelluspolkuun pitkän ja kapean Sundee - järven pohjoispuolella. Pian tämän jälkeen ura haarautuu ja oikealle lähtee polku kohti Opukasköngästä. Oma matkani jatkui kuitenkin pohjoiseen kohti Opukasjärveä. Ylitin Äylijoen mönkijöille tehtyä siltaa pitkin. Ylityksen jälkeen polku kulki Opukasjärven rantaa myötäillen ja rannassa on myös nuotiopaikka. Jyrkkä rantatörmä järveen oli kaunis ja hiekkaan painuneista jäljistä päätellen myös monille eläimille helppo juomapaikka. Opukasjärveen yhtyvän Näätämöjoen ylitys sujui mukavasti ja kuivin jaloin riippusiltaa pitkin. 

Opukasjärven palanut autiotupa on heti sillan jälkeen. Hetken matkaa Näätämöjoen jälkeen kuljettuani olikin edessä jo Silisjoen ylitys, jota olin etukäteen jännittänyt. Silisjoen voi ylittää kahlaten tai venelossilla. En ollut innostunut kastelemaan jalkojani jääkylmässä vedessä, joten tartuin venelossin vaijeriin vetääkseni veneen joen eteläpuolelle. Veneen liikuttaminen oli kuitenkin yksin niin raskasta, että aloin epäillä suunnitelmaani. Sain veneen hilattua joen yli vain hädin tuskin ja suurilla voimanponnistuksilla. Jotta saisin yksin ylitettyä joen lossilla, minun pitäisi seistä kiikkerässä veneessä eikä ajatus tuntunut turvalliselta tai ylipäätään mahdolliselta toteuttaa. Päätin minimoida riskit ja ylittää joen lossin sijaan kahlaten. Keräsin tavarani ja lähdin etsimään sopivaa ylityskohtaa joesta. Onnekseni ylitys onnistui kivuttomasti, liukkaita kiviä varoen ja vaellussauvoihin tukeutuen.    

Silisjoen venelossi

Kengät ja housut märkinä, mutta helpottunein mielin vaellukseni jatkui. Iisakkijärveä lähestyessäni maasto muuttui eksoottisen hiekkapohjaiseksi, mutta sää perinteisen suomalaiseksi tihkusateeksi. Tällä osuudella minua vastaan käveli toinen naisvaeltaja, jonka kanssa vaihdoimme vain lyhyen tervehdyksen. 

Tihkusade muuttui pian kunnon sateeksi ja pitkän päivän kilometrit alkoivat painaa jaloissani. Olin jo muutamaan kertaan tuskastellut tulenko koskaan Iisakkijärven autiotuvalle, kun yhtäkkiä jyrkän mäen alla tupa ja piharakennus avautuivat edessäni. Helpotus valtasi mielen - vihdoinkin! Kiiruhdin mäen alas ruoka ja kuiva tupa mielessäni. Kaksi vaeltajaa olivat myös pysähtyneet tuvalle odottamaan sateen taukoamista ja olivat tehneet tulen kaminaan. Tuntui ihanalta ottaa rinkka pois harteilta ja tehdä lämmintä ruokaa, kahvia unohtamatta. Näppäilin Garminilla viestin kotiin ja nautin olostani. Houkutus jäädä tupaan yöksi tuntui koko kehossa. Tuvan kotoisassa lämmössä kuivattelu ja kunnon ateria kuitenkin palauttivat vaellusmieleni ja jatkoin tarmokkaasti kohti Huikkimajokea, alkuperäisen suunnitelmani mukaan. 

Noin neljän kilometrin kävelyn jälkeen tulin polkujen risteykseen. Jatkoin matkaani suoraan Huikkimajoen suuntaan, toinen polku olisi kääntynyt oikealle Roussajärvelle. Risteyksessä on selkeä kyltti. Matkaa oli vielä taitettavana viisi kilometria. Lähempänä Huikkimajokea maasto muuttui avarammaksi ja tunturimittarien tuhoamien tunturikoivujen loputtomaksi mereksi. 

Iisakkijärven autiotupa

Huikkimajoen tuvalle saapuessani olin jo niin uupunut päivän koetuksista, että jäin hetkeksi hölmistyneenä tuijottamaan opaskylttiä, jonka mukaan olin saapunut perille, mutta tupaa ei näkynyt.  Pyörähdin ympäri rinkkani kanssa ja sain vasemmalle jääneen tuvankin näkökenttääni. Autiotupa sijaitsee pienen lammen rannassa, varsinainen Huikkimajoki jää tuvasta noin puoli kilometriä etelään. 

Tunturimittarin tekemää tuhoa 

Tuvan takana näin nuotiopaikalla miehen ja naisen istuskelevan tulen ääressä. Suuntasin heidän luokseen ja laskin vihdoin rinkan selästäni tältä päivältä, huokaisten syvään helpotuksesta. Aurinko paistoi vielä ja nuotion ääressä tuntui lämpö. Olin uupunut, mutta onnellinen päästyäni tavoitteeseeni. Esittäydyimme ja kävi ilmi, että mies oli Metsähallituksen luontovalvoja työtehtävissä ja nainen vaeltaja, joka jatkoi vielä saman illan aikana kohti Roussajärveä. Söin reilun päivällisen, keitin itselleni kupin teetä ja rentouduin kauniissa pohjoisen maisemassa. 

Luontovalvoja jäi myös tupaan yöksi ja ilta sujui mukavasti keskustellen ja kuunnellen hänen kokemuksiaan ja tarinoitaan erämaasta ja sen villistä luonnosta. Tämä kohtaaminen oli yksi vaellukseni kohokohdista. 

Tuvan vieraskirjaa selatessani huomasin kirjoituksen kahden viikon takaa: tuvassa yöpynyt pariskunta oli nähnyt ahman juomassa vettä läheisen lammen rannassa. Mainitsin tästä luontovalvojalle, joka kertoi ahman näköhavainnon olevan hyvin harvinainen. Hän mainitsi polun lähellä olevasta poron haaskasta, joka saattoi tuoda petoja alueelle. Onneksi en vielä tuolloin tiennyt mikä minua odotti seuraavana päivänä juurikin tuohon poron haaskaan liittyen.

Huikkimajoen autiotupa

Huikkimajoen nuotiopaikka 

2. vaelluspäivä - Huikkimajoelta Tshaarajärvelle 12 km 

Silisjoen toinen ylitys Huikkimajoen jälkeen 

Seuraavana aamuna aamupuuron ja kahvin jälkeen jatkoin matkaani kohti Tshaarajärveä. Vaihdoimme yhteystiedot luontovalvojan kanssa kaiken varalta ja hän jatkoi työtehtävissään kohti Roussajärveä. 

Ehdin kävellä noin kilometrin, kun nousin kevyessä vastatuulessa pienen mäen päälle. Jähmetyin paikalleni ennen kuin ehdin kunnolla ymmärtää, mitä edessäni näin: ahman kävelemässä oikealta puolelta kohti polkua. Samalla hetkellä ahma huomasi minut ja pysähtyi noin 20 metrin päähän minusta. Sydän hakaten katsoin yllättävän pientä eläintä ja mietin mitä tehdä. Ahma ei selvästikään ollut säikky, vaan enemmänkin utelias. Se ei tehnyt elettäkään lähteäkseen pois, joten vaistomaisesti kolautin vaellussauvojani yhteen. Se siirtyi hieman kauemmas, mutta jäi edelleen tarkkailemaan minua. Kolautin sauvoja uudestaan yhteen ja pikku hiljaa ahma alkoi perääntyä toiselle puolelle polkua, jonne se jäi edelleen katselemaan minua, takajaloillaan seisoen. Tässä vaiheessa sain kädet täristen kaivettua kännykkäni esiin ja otettua videokuvaa kohtaamisesta (kukaan ei uskoisi tätä jälkikäteen ilman todisteita - en edes minä itse). Komensin kovaan ääneen ahmaa jatkamaan matkaansa ja lopulta se tekikin niin, loikkien kömpelön näköisesti takaisin erämaahan. Seisoin pitkään polun varressa sydän pamppaillen ja rohkeuttani keräten. Kun vihdoin jatkoin matkaani, vilkuilin pitkään taakseni pelokkaasti - ei kai ahma lähtisi seuraamaan minua? Mutta ahma ei varmastikaan ollut minusta yhtään niin kiinnostunut kuin pelkäsin, vaan oli jatkanut matkaansa poron haaskan luo. Kun myöhemmin korkealla kukkulalla sain kännykkääni puhelinverkkoa, näppäilin luontovalvojalle viestin näköhavainnosta videon kera. 

Ylittäessäni Silisjokea uudestaan sen pohjoisemmassa osassa vastaan tuli kaksi miestä, jotka olivat matkalla kohti Huikkimajokea. Kerroin heille sykähdyttävästä kohtaamisestani ahman kanssa ja toinen miehistä kertoi, että ahma saattaa olla ärhäkkä puolustaessaan saalistaan. Miehet olivat itsekin kohdanneet polulla vihaisen riekon, josta varoittivat minua. He epäilivät, että riekolla oli siipirikko. Jatkoin matkaani valmiina riekon hyökkäykseen, mutta helpotuksekseni lintua ei koskaan näkynyt. 

Pitkospuut Kaldoaivin tyyliin

Kilometrit taittuivat mukavasti kohti Tshaarajärveä tuulisesta säästä huolimatta. Reitin maisema muuttui enemmän ja enemmän avaraksi erämaaksi. Suoalueiden ylityksiä oli tällä osuudella paljon. Niistä pisin ja vaativin tuli vastaan pian poroaidan ylityksen jälkeen. Harkitsin hetken suon kiertämistä, mutta se tuntui liian haasteelliselta (löysin myöhemmin Tshaaran tuvan vieraskirjasta tarkat ohjeet ja koordinaatit suon kiertämiseen), joten lähdin ylittämään suota suurin piirtein merkatun reitin mukaisesti. Yritin ensin etsiä sopivia kiviä ja mättäitä avukseni, mutta lopulta luovutin ja rämmin vain parhaani mukaan eteenpäin suossa, jalat syvällä mudassa. Luontovalvojalta saamani ohjeen mukaan poroaidalta oli enää kolme kilometria Tshaarajärven autiotuvalle, mutta nuo kilometrit tuntuivat jatkuvan loputtomiin. 

Osuuden rankasta loppupätkästä huolimatta tulin Tshaarajärven tuvalle jo ajoissa iltapäivällä. Tuvalla oli levähtämässä muutama nuori vaeltaja, jotka olivat matkalla etelään päin. Lähtiessään nuoret laittoivat vahingossa tuvan oven säppiin. Jäin itse tyytyväisenä tuvan sisälle ja keräilin tavaroitani ruoan valmistamista varten. Huomasin jääneeni lukitun oven taakse vasta, kun yritin lähteä ulos keittämään vettä. Potkaisin ovea muutaman kerran, mutta se ei hievahtanutkaan. Samalla muistin, että ovessa ei ollutkaan tavanomaista heiveröistä metallihakaa, vaan kunnon puinen säppi. Paniikki nosti päätään hetkeksi, mutta rauhoittui onneksi nopeasti, kun tajusin tuvan ikkunoiden aukeavan helposti hakasistaan. Kiipesin ikkunasta ulos avaamaan oven ulkoa päin - onneksi kukaan ei ollut todistamassa tätä koomista näkyä erämaassa.

Iltaa kohden tuvalle tuli muutama muukin retkeilijä. Tunnelma oli mukavan rauhallinen ja sää tyyni. 

Illemmalla lähdin uudestaan ulos keittämään vettä ja kuulin tuvasta kolahduksen. Palasin sisälle ja toinen retkeilijä kertoi kuulleensa rinkkani luota epäilyttävää rapinaa ja nähnyt hiiren jyrsivän ruokapussini reunaa, jonka olin huolimattomasti vain hetkeksi jättänyt rinkkaan lattian rajaan... Hän oli kolauttanut klapeja yhteen ja hiiri oli juossut pois säikähtäen. Retkeilijäkollegan nopea toiminta pelasti ruokapussini nololta aloittelijan mokalta! 

Tshaarajärven rannalla

Tshaarajärven autiotupa 

3. vaelluspäivä - Tshaarajärveltä Tsuomasjärvelle 11 km 

Seuraavana aamuna tein rauhassa aamutoimiani ja nautin aamiaisen nuotiopaikalla pitkän kaavan mukaan. Vastarannalla käyskenteli muutama poro. Siivosimme toisen tuvassa nukkuneen vaeltajan kanssa jälkemme hyvällä yhteistyöllä. Klo 10 aikaan jatkoin matkaani pohjoiseen. 

Tshaarajärveltä eteenpäin Kaldoaivi tarjosi parastaan sekä maisemien että sään puolesta. Pian Tshaaran jälkeen maasto alkoi nousta kohti Caroaivia, jonka päältä maisemat olivat henkeäsalpaavat. Erämaan järvet ja huiput jatkuivat silmänkantamattomiin. Caroaivilla tunsin todella olevani yksin keskellä villiä luontoa. Tuon vapauttavan ja samaan aikaan pelottavan tunteen tulen muistamaan aina. Toivon, että pääsen vielä kokemaan sen uudelleen. Laskeuduin hitaasti alas Caroaivilta, edelleen upean avarasta maisemasta nauttien. Sää oli tuulinen, mutta aurinko paistoi lähes kirkkaalta taivaalta. Sain kokea Kaldoaivin parhaimmillaan. 

Caroaivin jälkeen maasto oli aakeaa, mutta paikoin vaikeakulkuista isojen kivikoiden vuoksi. Vaellussauvoista oli paljon apua kiveltä toiselle hyppimisessä. Useampi porolauma osui myös polkuni varrelle. Muutama poroista tuli lähemmäs katselemaan kuka heidän rauhaansa erämaassa häiritsi, mutta todettuaan minut harmittomaksi ohikulkijaksi jatkoivat omaa eloaan. 

Tsuomasjärven autiotupa

Tsuomasjärven autiotupa sijaitsee Cuomasvarrin (435m) kupeessa, pienessä niemennokassa. Iso ja komea Cuomasvarri näkyi jo kaukaa polulta ja arvasin lähestyväni tupaa. Polku kulkee Rajavartiolaitoksen tuvan ohi tuvalle. Kuten edellisenäkin päivänä, olin perillä Tsuomasjärvellä jo iltapäivällä. Satuin näkemään joukon vaeltajia, jotka kiipesivät Cuomasvarrin rinnettä ylöspäin, he olivat lähteneet tuvalta juuri ennen saapumistani. Asetuin tuvalle ja valmistin tuhdin aterian päivän päätteeksi. Myöhemmin iltapäivällä tuvalle tuli kaksi pariskuntaa, joista toisen olin tavannut jo Tshaarajärven tuvalla. Pohdimme tulevan yön nukkumisjärjestelyjä - tupaan mahtuisi mukavasti nukkumaan neljä henkilöä. Etiketin mukaan tarjouduimme kaikki nukkumaan ulkona teltassa. Pariskunnat kertoivat nukkuvansa mieluummin teltassa kahdestaan, joten lopputuloksena nukuin tuvassa yksin, mikä tuntui hieman surkuhupaisalta. Söimme kuitenkin kaikki sisällä tuvassa hyvässä yhteishengessä ja vaihdoimme kuulumisia. 

Ilta Tsuomaksella sujui leppoisasti. Lueskelin kirjaa ja pohdiskelin vaellustani, joka pian loppuisi. Auringonlasku järven taakse oli kaunis. Yöllä heräsin ja huomasin kuun valaisevan kirkkaasti erämaan yötä. Näky tuvan ikkunasta oli upea. Valosta huolimatta vaivuin nopeasti takaisin syvään uneen. 

Polku Caroaivin (320m) huipulle 

Caroaivilta avautuva erämaa 

Cuomasvarri (435m) Tsuomasjärven autiotuvan takana 

Auringonlasku Tsuomasjärvellä 

4. vaelluspäivä - Tsuomasjärveltä Pulmankijärvelle 13 km 

Viimeisen vaelluspäivän aamu

Heräsin hyvissä ajoin valmistautuakseni viimeiseen vaelluspäivään. Tuvan siivottuani lähdin vaellukseni viimeiselle osuudelle kohti Pulmankijärveä. Heti Tsuomakselta polku ylittää pienen suoalueen ja lähtee nousemaan Cuomasvarrin rinteen reunaa ylöspäin ja pian jo takaisin alaspäin. 

Tasaista maata ei kävellä kauan, kun polku nousee taas jyrkästi kohti Mivttecohkkan huippua. Rankka nousu herätti mukavasti ja oli jälleen kerran muistutus siitä, että Kaldoaivi ei päästä vaeltajaa helpolla. Ylös päästyäni pysähdyin pitämään taukoa auringonpaisteessa ja ottamaan vielä kaiken irti erämaan kauniista maisemasta. Reitti kulkee Mivttecohkkan päällä ja putoaa pitkästi ja loivasti kohti Miutijokea. Yksinäiset, isot kivet Mivttecohkkan päällä olivat karuudessaan pysähdyttävän komeita - ja myös hieman aavemaisia. Kohtaamiseni ahman kanssa oli edelleen tuoreena mielessäni ja hätkähdin huomatessani mutaisen polun jälkien sekamelskassa päällimmäisenä koiramaiset jäljet. Jäljet kulkivat polkua pitkän matkaa pohjoista kohti. Polkuun painuneet muut (lähinnä ihmisten) jäljet olivat selkeästi ja vanhempia. Toivoin hartaasti mielessäni, että jos kyseessä oli yksinäinen erämaan susi, se olisi kulkenut polkua jo aikaisin aamuhämärässä eivätkä tiemme kohtaisi. 

Kulkeminen pitkää alamäkeä tuntui mukavalta vaihtelulta raskaiden nousujen jälkeen. Saavuin Miutijoelle, jonka ylittäminen sujui ongelmitta. Pieni autiotupa seisoi tyhjänä joen varrella. Miutijoelta eteenpäin polku kulkee kirjaimellisesti Suomen ja Norjan raja-aitaa pitkin. Yksi työläämpi nousu oli vielä juuri ennen satoja vuosia vanhaa rajamerkkiä Urroaivin (278m) huipulla. Kuvatessani rajamerkkiä muutama poro ilmestyi katselemaan puuhaani. Juttelin niille rauhallisesti, kunnes ne jatkoivat matkaansa. 

Urroaivilta reitti kulki kiemurrellen alamäkeä ennen vaelluksen viimeistä nousua Buollanvarrille. Tällä välillä oli vielä useampi vetisen suoalueen ylitys. Jokaisen suon ylityksen jälkeen toivoin, että se olisi vaelluksen viimeinen, kunnes huomasin seuraavan suon tulevan pian vastaan. Lopulta pääsin nousemaan Buollanvarrin huipulle ja ihastelemaan edessä avautuvaa Pulmankijärveä - vaellukseni oli tullut päätökseen. Mieleni yli pyyhkäisi tunteiden ryöppy: ilo, väsymys, ylpeys, helpotus. Olin päässyt toteuttamaan pitkäaikaisen unelmani ja vaeltanut yksin vaativassa erämaassa. 

Kaivoin vielä kivenkolosta esiin geokätkön ennen kuin jatkoin Buollanvarrin rinnettä alas ja hiekkatietä pitkin Pulmankijärven parkkipaikalle, jossa oma autoni odotti minua. Suuntasin kohti Nuorgamia ja lämmintä rantasaunaa Tenojoen rannalla.

Tsuomasjärvi jää taakse aamuauringossa 

Norjan rajalla 

Kohti Pulmankijärveä

Buollanvarrilta avautuva maisema Pulmankijärvelle